Tavallista elämää

Tänään lähti toipilaan tikit ja kohta Vattu saa siirtyä takaisin ulkoruokintaan. Helpottaa huomattavasti Paistin käyttäytymistä, vaikka onhan se myönnettävä, että nyt on ollut loistopaikka opettaa unohtuneita taitoja herralle. Paisti ei koittanut ruokakupille enää ilman lupaa. Ei ole tarvinnut ripustella seinälle, eikä edes jättää ruuatta, mulkaisu ja murahdus on edelleen riittäviä pelotteita tohvelille. ;)

Kaikista ylpein olen ollut hiljaisuuden lisääntymisestä. Innostushaukkua ei ole kuulunut sen kerran jälkeen, kun Paisti jäi kerran yksin tarhaan, kun lähdin muiden kanssa lenkille. Kolmatta varoitusta en sillä kertaa antanut. Ja tänään - koitin opettaa Vattua nostamaan muovipurkkia. Paisti haukahti, kielsin. Sen jälkeen ei kuulunut pihaustakaan. Pääsinpäs palkkaamaan hiljaisuudesta. Tämän kun saisi siirrettyä kuumuttavampiin harjoitteisiin ja treenikentälle (ja Vatulle), niin oltaisiin jo hyvässä mallissa.

Kuitenkin omistajan opetusinnostuksesta kertoo hieman uimakoulu. Käydään kyllä rannassa lutraamassa lähes päivittäin, mutta edistytty ei olla juuri lainkaan. En oikein tarkene mennä veteen seisoskelemaan. Tässä kerran heitin veteen tikun sen verta pitkälle, että jalat pohjassa sinne ei ylttänyt. Rohkaisevien sanojen saattelemana Paisti irroitti otteensa pohjasta ja polkaisi kerran eteenpäin, avasi suunsa ottaakseen tikun ja menetti tasapainonsa. Raukka pelästyi yllätyssukellusta eikä enää edes yrittänyt tikkua. Vettä ei silti kammota, kahlailu on kivaa, mutta mitään sen kunnianhimoisempia reissuja ei olla rannalle tehty.


Hmm, ehkä pidän kuitenkin ihan kirjatun koirankoulutusloman, josko sen jälkeen voitaisiin koittaa aktivoitua. Siihen asti, rentoa menoa ja tavallista elämää ilman suorituspaineita. Sitä tämä kirjoittaja tarvitsee juuri nyt.

Perseilijä-Paistin paluu

Jotenkin on viime päivinä ollut sellainen olo, että voisi rei'ittää Paistin niskanahan ja heittää sen naulakkoon roikkumaan muutamaksi viikkoa, jos se vaikka sillä tokenisi.

Jos ei aloituksesta voi päätellä, voin kertoa SM-kisojen menneen niin syvälle penkin alle, ettei edes imurilla yltä. Eikä ole ohjauksesta kiinni, että koira, joka ei koskaan lähde ilman lupaa (en nyt jaksa laskea yhtä melkein-tapausta tähän) lähdössä, karkaa. Ehdin kävellä toiselle esteelle ja kääntyä koiraan päin, kun se on jo pomppaamassa. Ei ole ohjauksesta kiinni, että koiran mielestä kesken rataa on ok haistella kukkia tai pomppia esteiden sijaan ohjaajaa vasten. Ohjaajan puolelta lievästi kireää suoritusta ei helpota edes se, että viimeiset noin viisi estettä sujuu niinkuin ohjataan. Tulos oli 5 ja sekunti, kaksi yliaikaa.

Se oli helppo rata! Ihanneaika ei ollut tiukka! Nollia tuli jotain yhdeksänkymmenen pintaan ja minun koirani ei toimikaan niin kuin aina.

Ja vielä omaa ärsytystä lisätäkseni voin sanoa, että Vatun leikkaus ja siihen kulunut energia vei Paistinkin päivärytmin sekaisin. Ja, että oma koko kevään jatkunut ylirasitustila on verottanut koirien koulutusta huomattavasti. En ole saanut aikaiseksi mitään, mitä olisi pitänyt.

Kisojen jälkeenkin Paisti on jatkanut perseilyään mm. ruoka-aikaan. Selkänsä kun kääntää, niin se on jo ahmimassa vaikka tietää, että ilman lupaa ei ole mitään asiaa kupin lähelle. Selän takana itseasiassa tehdään muutakin, esimerkiksi poistutaan tarhasta ilman sitä kuuluisaa lupaa. Haukkuminen tapahtuu sentään ihan päin naamaa.


Onneksi suurin osa tämänkin vuodatuksen ketutuksesta johtuu väsyneen mielen ylikiehumisesta, eikä ole todellista.

Kenraalit ja taukoa edeltävää kisaamista

Janakkalassa Kromfohrländerien kisoissa oli luokat sopivasti niin, että ykkösille ja kakkosille oli yksi rata, ja kolmosille kaksi rataa. Siispä menin ja ilmoitin Vatun ja Paistin samana päivänä kisaamaan, kun päivästä ei venyisi mahdotonta vaikka vastakohtaluokissa kisaavatkin. Vattua tuomaroi Johanna Nyberg, kuten myös Paistin ensimmäistä rataa. Toiselle radalle saatiin ulkolainen tuttavuus Bob Griffin.

Vatun radalla oli pöytä! Neiti oli hieman hitaalla - ja kun videolta katsoo, niin tervassa kuljetaan. Kuitenkin estehakuisuus on parantunut syksystä, joten ehkä tässä vielä päästään oikeanlaisiin tuloksiin. Koska minun hitauttani ei välttämättä aina lasketa virheeksi, rata oli puhdas, aikaan 45,56 (-9,44) ja sijoitus oli 1. Se oli toinen laatuaan ja syksylle, ennen japsimestaruuksia jää tavoiteltavaksi enää yksi pyöryläinen seuranaan matkalippu kakkosiin.

Nythän Vattu on jäämässä sairaslomalle steriloinnin vuoksi, siitä kenties tarinaa toisena päivänä, kun reissu on tehty. Pakkohan siitä on kirjoittaa, kun toiselle on ommeltu niin hieno pukukin vatsaa suojaamaan!

Pöytä löytyi myös Paistin ensimmäiseltä. Se koitui reippaan radan käännekohdaksi, Paistin jarrut eivät nimittäin pelanneet riittävällä voimakkuudella. Vaikka ihan hyvä näin, kerta puomin alastulo oli lähes ryökälemäinen. Joskus on vähän kiusattava koiraa juoksemalla kovempaa kuin kintuista lähtisi, mutta toisaalta sen voisi tehdä jossain muualla kuin kisoissa. Tuloksena 5, aika 41,06 (-4,94), sijoitus 9.

Toinen rata hylkääntyi jo heti ensimmäisen esteen jälkeen. Ei ole kyllä minkäännäköinen ihme, kun kurkkaa videolta, miten ohjaan puomin alla olevaan putkeen. Jatkettiin rata loppuun puomilta hieman sähläten. Mutta koska A-esteen kontakti sujui hienosti, niin ei haittaa juurikaan.

Sunnuntaina olisikin sitten edessä vuoden suurimmat. Kenraaliharjoitukset eivät menneet ihan omien suunnitelmien mukaan, mutta positiivinen ihminen jossain sisälläni sanoo, että monia hyviä asioita päivässä oli. Ensimmäisellä radalla paineltiin kuin viimeistä päivää - sopii karsintahyppärille, kunhan muistetaan olla tarkkoja käännöksissä. Toisella radalla taas - kontaktit onnistui, vaikka muuten sählättiinkin. Se oli pieni muistutus mahdollisesti edessä olevalle finaaliradalle, malttia ohjaaja.

Muutenkin tämän kevään panostus koiraharrastamiseen ja eteenpäin pääsemiseen on ollut valitettavan pientä, mutta ehkä jo ensi vuonna teen asioille jotain. Syitä tämän kevään panostamattomuuteen saa mahdollisesti lukea Vatun sairaskertomuksen yhteydessä, kuten myös Paistin selän kuulumisia.