torstai 24. tammikuuta 2013

21.4.2001 - 17.1.2013

Johan pitää aloittaa tämä vuosi iloisella kirjoituksella. Salama-Santeri päästettiin viime viikolla kirmailemaan paremmille agikentille. 



Ensin tavallisista poikkeavia päiviä alkoi olla useammin kuin kerran parissa viikossa. Ne eivät olleet varsinaisesti huonoja, eikä kovin kipuisenkaan oloisia (vaikka kivuista tai muuten tukalasta olostahan ne poikkeamat johtuivat), ne olivat vain erilaisia.

Sellaisia pieniä muutoksia alkoi ilmenemään, niitä on vaikea kuvata, kun ne olivat niin pieniä. Olisiko tällaista ollut muutamien päivien ajan? Sitten yksi ilta koko olemus muuttui tuskaiseksi, koiraan sattui, ilmeisen kovasti. Se ilta oli viimeinen.
Tällainen nauravainen, iloinen hensseli Santeri osasi olla.

 Santeri osasi olla todella ärsyttävä kaikkine luonteenpiirteineen. En osaa käyttää hienoja koiran luonnetta kuvaavia sanoja oikein, joten puhutaan ihmisten kielellä. Santeri oli minulle liian sählä, sellainen, joka ei kykene hillitsemään itseään tietyissä asioissa.  Esimerkiksi, vaadin Santerilta kopissa makaamista ennen kuin lähestyin tarhaa ruokinta tai tarhasta poispäästäminen mielessäni. Vuodesta toiseen jouduin odottamaan ja käskyttämään sitä takaisin koppiin, vähintään kolmesti yhtä kertaa kohden. Kun ei kykene, vaikka taatusti tiesi mistä on kyse. Viimeisen vuotensa aikana saatoin päästä muutaman kerran tarhalle asti pysähtymättä kertaakaan, usein täytyi kuitenkin se pakollinen yksi pysähdys tehdä.

Agilityssä Santeri antoi virheitä paljon anteeksi itsenäisyytensä puolesta. Ohjaus sai olla vajavaista, kyllä Santeri silti teki. Ongelma olikin siinä: en minä osannut ohjata, en sitten yhtään silloin kun Santerin kanssa kisattiin aktiivisesti. Sen vuoksi hyvin useasti Santeri teki niin kuin parhaaksi näki, kuuntelematta minua. Kun aloin oppia parempaa, oikea-aikaisempaa ohjaamista, koirakin alkoi toimia paremmin. Harmi vain, että Santeri alkoi olla jo vanha. Ihmeen hyviä tuloksia saatiin kuitenkin aikaiseksi. Santeri oli nopea, joten palasten loksahtaessa kohdilleen tulokset olivat hienoja. Kohotusta rotutilastoihin, jos ei muuta.


Aina puhun siitä, kuinka Santeri oli liian sitä ja liian tätä minulle, ei meidän luonteet oikeasti sopineet täydellisesti yhteen. Sanotaan, että meissä oli paljon samaa: molemmat vähän... malttamattomia, se on melko kuvaava sana.

Kuitenkin Santerista löytyi myös sellaisia piirteitä mitä kaipaisin suuresti esimerkiksi Paistiin. Esimerkiksi omia aivoja. Minua pitää ehdottomasti totella, mutta voisi sitä joskus vähän olla haastetta. Samoin tietynlainen sähäkkyys agiradalla olisi kivaa. Santeri pyrki eteenpäin - Paisti osaa mennä kovaa, mutta silloinkin se on sellaista, sellaista - lönköttelyä. Eteenpäin mennään, mutta sinne maaliinpääsemiseen ei löydy paloa.


 "On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa,
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin,
Teille laulamme nyt näkemiin."

 Lauman vanhinta valkoista kaivaten,

Enni