Sanottakoon ensimmäiseksi, että kuulun siihen porukkaan, jonka mielestä pentuaika ei ole mitään erityisen nautinnollista. Pennut ovat ihan(an?) kamalia. Ne eivät osaa käyttäytyä, ne repivät hermoja riekaleiksi samaa tahtia kuin kaikkea talon irtaimistoa. Jos jostain saisi minuun hyvän suhteen luoneen, valmiiksi minun tavoilleni koulitun aikuisen koiran, ottaisin sen. Kun sellaista ihmettä ei tule tapahtumaan, täytyy kestää lyhyt hetki epämukavuutta.
Ensin hankit pennun. Hyvässä lykyssä saat nauttia ihanasta söpöliinistä hetken aikaa, hieman erilaisella tuurilla saat ilmestyskirjan pedon pienoismallin kotiisi ja toivot, että se muuttuisi pian koiraksi tai kasvattaisi edes aivot.
Pennun kasvaessa huonot tavat jäävät pikkuhiljaa pois ja koira oppii ihmisen tavoille ja ihminen oppii uuden koiran tavoille. Kasvetaan yhdessä uuteen elämään. Iloitset, että pennun pöljäilyt vähenevät yksi kerrallaan ja se alkaa muistuttaa oikeasti koiraa; eläintä jolla on aivot.
Sitten koittaa se päivä. Murrosikä. Kun nukkumisen sijaan päivällä revitään oma peti riekaleiksi. Kun löydät kisakengät syötyinä lattialta. Kun ulkona jokainen ääni vaikuttaa uudelta. Kun ihmiset aiheuttavat lähes kiljuntakohtauksen, jos ei pääse heidän luokseen. Kun muut koirat tunkevat väkisin teinin omistamaan maailmaan aiheuttaen pahennusta. Kun aika ajoin tuntuu, että päässä ei ole enää jälkeäkään opituista asioista. Kun silmät muistuttavat lenkin jälkeen enemmän hedelmäpeliä, kuin näköelimiä.
Onneksi päivittäin tulee myös tilanteita, joissa huomaa miten hieno koirantaimi käsissä on (vaikkakin seuraavassa hetkessä homma saattaa kusta täysin nilkoille). Ne hetket auttaa jaksamaan eteenpäin, muistuttavat siitä, että tämä on vain hetkellinen mielenhäiriö.
Vaikka tänäänkin sietokykyni on ollut ajoittain äärirajoilla, niin Amok on silti hieno. Siitä tulee vielä hyvä koira.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti