Tällä kertaa halusin tehdä asiat kunnolla. Jahkailun ja "kun pitäis" -lauseiden täyteisen syksyn ja talven jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja varasin Amokille ajan Tampereen koirauinnista. Olemme nyt käyneet uimassa kolmesti, kerran viikossa.
Ensimmäisellä kerralla kaikki oli jännää ja vähän inhottavaakin. Uittaja oli kummallinen mustassa märkäpuvussaan ja allas oli märkä ja kaukana minusta. Niin vain koira kuitenkin ui, kun muita mahdollisuuksia ei ollut. Minulle jäi hirveän hyvä maku suuhun ja Amok näytti tyytyväiseltä yhtä kaikki.
Toisella kerralla uittaja oli edelleen kummallinen, mutta uimaan lähteminen sujui paremmin. Tai omaehtoisemmin - iiiison loikan saattelemana. Minulle jäi hirveän hyvä maku suuhun (vaikka kotiin päästyäni alkoinkin oksentaa) ja Amok näytti tyytyväiseltä.
Kolmannella kerralla uittaja oli todella kummallinen mustassa märkäpuvussaan, mutta Amok lähti uimaan heti, kun minä poistuin rampilta. Joka kerta Amok lähti uimaan hirveän loikan saattelemana, ja joka kerta se aiheutti pienen hämmennyksen pennussa. Amok lähti kuitenkin pikkuhiljaa korjaamaan itse uintiasentoaan ja valitsemaan omaa uintireittiään.
Amokin suhtautuminen uittajaan on ollut varsin jännä. Yleensä kaikki naiset on hirveän mukavia ja pussailtavia, mutta uittajaa täytyy väistää ja esittää, kuin koko ihmistä ei olisi olemassakaan. Suurin osa miehistäkin on superkivoja, joitain risupartoja Amok saattaa vähän jännittää.
Yhtä kaikki, uiminen on ollut todella kivaa, vaikkei itse ole altaaseen päässytkään. Seuraava uintivuoro on parin viikon päästä, katsotaan mitä siitä tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti