Ohjaaminen olisi suotavaa

Vatulla oli juoksut. Alkuviikosta parhaat päivät ja Paistin pää sekaisin. Maanantaina kun Paistille puhui, ei tapahtunut minkäänlaista reaktiota, ennen kuin noin sadannen toiston jälkeen saattoi syttyä lamppu: ”ai, onko minun nimeni Paisti?” Treeneissä kuljettiin eteenpäin, vaikkakin hieman omissa maailmoissa ja nenä maassa.

Voi siis vain kuvitella kuinka suuri motivaatio oli lähteä vuoden ensimmäisiin kisoihin lauantaina 23.4. Janakkalaan. Kun ajatus on, ettei tästä kuitenkaan mitään tule, niin eipä sitä kovasti viitsi edes tehdä radalla mitään. Järki sanoo, että loppuviikkoa kohden on oltu paremmin kuulolla ja ensimmäisten kisojen kirous johtuu vain ja ainoastaan ajattelutavasta. Alitajunta sanoo, ettette kuitenkaan onnistu.

Agilityradat tuomaroi Heidi Viitaniemi ja hyppyradan Henri Luomala. Mikään radoista ei ollut vaikea, normaalina päivänä me oltaisiin suoriuduttu niistä lähestulkoon silmät kiinni tai takaperin juosten.

Ensimmäiselle radalle lähdin vähän kiukkuhammasta purren, kun Paisti kääntyi istumaan osittain radalta poispäin, kun siellä katsomossa oli ihania narttuja. Enkä viitsinyt ohjata. Kadotan Paistin ja unohdan ohjauskuvioita. Paisti ei kulkenut mitenkään järjettömän kovaa, eikä se edes osannut hakea keppejä suoraan nenän edestä, vaan juoksi ohitse. Radalta tuloksena 11,84, joista 5 virhepistettä keppien kiellosta ja 6,84 ihanneajan ylityksestä. Onko meillä ollut koskaan tuollaista ylitystä?

Seuraavalle agiradalle mentiin vähän suuremmalla sisulla. Ajattelin, että noin huonoon ohjaukseen en halua enää sortua. Rata oli vähän parempi kuin edellinen, vaikkakin hylätty, kun pituuden jälkeisellä hypyllä työnsin Paistin väärälle puolen, kun ajattelin kohdan vaikeammaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Tälläkään radalla Paisti ei osannut keppejä. Kun kepit saatiin onnistumaan, lähti Paisti kulkemaan paremmin. Ohjauksessa oli edelleen suuria puutteita, mutta paremmin meni kuin ensimmäisellä yrityksellä.

Viimeisenä oli hyppyrata. Kaarrokset olivat melko laajoja ja lopun suoralla Paisti olisi jatkanut matkaa yleisöön, mutta kokonaiskuva radasta oli melko hyvä. Hylkäsin radan epäonnistuneella pakkovalssilla: käännyin koiraa vasten liian aikaisin, eikä Paisti uskaltanutkaan tulla esteen taakse mukanani vaan hyppäsi suoraan väärään suuntaan.

Olen viimeaikoina kehittynyt mestariksi alitajunnan lukkojen aukaisemisessa, joten kuukauden päästä seuraavissa kisoissa ollaan todennäköisesti jo ihan positiivisilla mielin. Viime syksyn korvattomuutta ajatellen odotin tältä viikonlopulta täydellistä katastrofia, mutta pieniä esteiden unohtamisia ja ohjauksen puutteita lukuunottamatta hommahan sujui siedettävästi, vaikka treenisuorituksiin (tänä talvena upeita!) verrattuna meno olikin jäykkää.

Nollien metsästys jatkukoon...