Ärsytys ja ihastus, eli kisapäivän tunteidenkirjo

Tampereella 18.8. oli tarkoitus onnistua Vatun kanssa ja siirtyä japsimestaruuksiin kakkosiin. Sekä tietysti pitää yllä Paistin kisavirettä. Tuomarina Vatulla oli Anders Virtanen ja harjoittelija, muistaakseni Petteri Kerminen. Paistia taas katseli Sari Mikkilä.

Kuitenkin, Vattu on Vattu, eikä me olla harjoiteltu juuri ollenkaan. Ensimmäisellä radalla nousi lähdöstä haistelemaan, loikkasi keinulta eikä osannut taaskaan keppejä. Hylkäsin, kun juostiin viimeisestä esteestä ohi. Ei se mikään hirvittävän huono rata ollut, mutta ei tuollaiselta tulosta tarvitse.

Samaista kohtaa tuntui haistelevan vähintään joka toinen ykkösten koira, mikä lie siellä tuoksui.

Toisella radalla pelleily meni pahemmaksi. Ennen omaa vuoroa odoteltiin pitkään, kun sähköistä ajanottoa säädettiin. Minä niin tykkään siitä, odottelusta. Ilmeisesti Vattukin. Tai sitten se oletti, että kun edellisellä radalla noustiin, niin seuraavalla voi jo ihan rehellisesti varastaa. Lähdettiin kuitenkin radalle, vaikka olisi ehkä pitänyt palauttaa tai poistua. En jaksa vaan edelleenkään uskoa, että yksi päivä tekisi mitään hallaa. Olkoot ne sitten kuuluisat viimeiset sanat...

Tällä radalla osattiin kyllä kepit, vaikkakin kovin epävarmasti. Putkea ei enää osattu. Keinulle pysähdyttiin ja Vattu uskalsi jopa hypätä ahtaalla takanaleikkauksella. A:lle ei enää pysähdytty, joten otettiin uudestaan ja poistuttiin harjoittelemaan istumista.

Kolmosia odotellessa käytiin kävelemässä, mm. yksi hieman Aitoon mäkiä jyrkempi ja pidempi ylämäki. Juuri sopivaa laatua kolmatta viikkoa keuhkoputkia ulos yskivälle ohjaajalle. Sen lisäksi hieroin Paistin auki ja nukuin ärsytystä pois.

Paisti onkin ihana. Sen tietää tekevän aina niinkuin kuuluu. Olkoonkin niin, että rata hylkääntyi pienenpienen kädenheilautuksen takia. Rata oli hyvä. Tuhat kertaa parempi kuin nuoremman versionsa suoritukset viimeaikoina.

Harvoin on sellainen olo, että nyt äkkiä kotiin, en mene viimeiselle radalle, koiraharrastukset stop! Viimeistä rataa odotellessa väsymys ilmeni tässä muodossa, kiinnostus oli niin täysi nolla, ettei täyteläisempää olekaan nähty aikoihin. Rataantutustuminen meni zombiemoodissa, mutta samalla jostain alkoi nousta sellainen pieni sisukas ääni, joka sanoi, että tollasta rataa ei voi mokata, ei tässä niin surkeita olla. Pieni ääni vahvistui kisaseuran säestämänä. Piti ihan skarpata koiraa hakiessa, keskity, keskity, keskity.

Oli harvinaisen rentoa mennä radalle, kun väsy painoi ja kiinnostus tulokseen oli ristiriitainen: onnistu, mutta mitä väliä vaikket onnistukaan? Ehkä sen takia rata onnistuikin niin hyvin. Tuntui, että oltiin lopussa ennenkö edes päästiin radalle. Meno oli reipasta ja kivaa, Paisti oli Paisti. Tuloksena 0, miinusaikaa seitsemän ja jotain, sijoitus neljä.

Ensi viikolla vielä molemmat samalla päivällä, sen jälkeen saavat kisata erikseen Vatun kolmosiin nousuun asti. Itse asiassa Vattu taitaa kyllä jäädä taas kisatauolle, ehkä ihan loppuvuodesta voisi harkita, viimeistään kuitenkin keväällä.