Tänään lähti toipilaan tikit ja kohta Vattu saa siirtyä takaisin ulkoruokintaan. Helpottaa huomattavasti Paistin käyttäytymistä, vaikka onhan se myönnettävä, että nyt on ollut loistopaikka opettaa unohtuneita taitoja herralle. Paisti ei koittanut ruokakupille enää ilman lupaa. Ei ole tarvinnut ripustella seinälle, eikä edes jättää ruuatta, mulkaisu ja murahdus on edelleen riittäviä pelotteita tohvelille. ;)
Kaikista ylpein olen ollut hiljaisuuden lisääntymisestä. Innostushaukkua ei ole kuulunut sen kerran jälkeen, kun Paisti jäi kerran yksin tarhaan, kun lähdin muiden kanssa lenkille. Kolmatta varoitusta en sillä kertaa antanut. Ja tänään - koitin opettaa Vattua nostamaan muovipurkkia. Paisti haukahti, kielsin. Sen jälkeen ei kuulunut pihaustakaan. Pääsinpäs palkkaamaan hiljaisuudesta. Tämän kun saisi siirrettyä kuumuttavampiin harjoitteisiin ja treenikentälle (ja Vatulle), niin oltaisiin jo hyvässä mallissa.
Kuitenkin omistajan opetusinnostuksesta kertoo hieman uimakoulu. Käydään kyllä rannassa lutraamassa lähes päivittäin, mutta edistytty ei olla juuri lainkaan. En oikein tarkene mennä veteen seisoskelemaan. Tässä kerran heitin veteen tikun sen verta pitkälle, että jalat pohjassa sinne ei ylttänyt. Rohkaisevien sanojen saattelemana Paisti irroitti otteensa pohjasta ja polkaisi kerran eteenpäin, avasi suunsa ottaakseen tikun ja menetti tasapainonsa. Raukka pelästyi yllätyssukellusta eikä enää edes yrittänyt tikkua. Vettä ei silti kammota, kahlailu on kivaa, mutta mitään sen kunnianhimoisempia reissuja ei olla rannalle tehty.
Hmm, ehkä pidän kuitenkin ihan kirjatun koirankoulutusloman, josko sen jälkeen voitaisiin koittaa aktivoitua. Siihen asti, rentoa menoa ja tavallista elämää ilman suorituspaineita. Sitä tämä kirjoittaja tarvitsee juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti