Silkkaa kuvaa

Vähän laiskasti on tullut kannettua kameraa mukana, mutta kesäleirin - ja tämänpäiväisen lenkkiseuran kunniaksi olen hieman koittanut aktivoitua. Hieman tarkoittaa minun tapauksessani muutamaa hassua kuvaa, joissa koirat poseeraa samalla tavalla, koska valkoisista ei muunlaisia saa. ainakaan tuon pokkarin kanssa.  Mutta, kuten luvattu: tässä kuvia. Leirillä oli toki reilusti muitakin karvaisia, mutta vain nämä muutama sattui kameraan.

"Sanonko mitä oikeasti ajattelen tällaisista turhista pysähdyksistä?"

Frige ja Pai

Jostain syystä Vattu ei ole kovin innokas leikkimään tämän pikkukaverin kanssa...

Tositreenaus vs. tosikkotreenaus

Mielessäni pyörii välillä paljonkin ajatuksia aktiivisesta, tavoitteellisesta koiraharrastamisesta ja koiran aktivoimisesta. Varsinkin blogimaailmassa on nähtävissä ilmiö, jossa kirjoittaja tuntuu asuvan treenikentillä. On joko yksi tai useampi koira, joiden kanssa harrastetaan (yleensä montaa eri lajia) tavoitteellisesti. Melkein joka päivälle on omat treeninsä ja jos ei ole, niin tehdään kotona "jotain pientä". Viikonloput kierretään kisoissa tai lajin huippujen valmennuksissa. Väkisinkin ajattelen nämä ihmiset hieman tosikkomaisiksi harrastajiksi.

Näistä ajatuksista seuraa välitön jatkumo - enkö ole tarpeeksi aktiivinen harrastaja, jotta voisin sanoa meneväni tosissani kohti jotain tiettyä, rodun huomioonottaen korkeaa, tavoitetta? Miten ihmeessä voin pärjätä seuraavan koirani kanssa, joka tulee olemaan taatusti monin tavoin aktiivisempi ja hankalampi kuin nykyiset?

Seuraavaksi huomioni kiinnittyy ajatuksiin omista koiristani. Ne ovat hyvinkoulutettuja ja hyvinkäyttäytyviä. Ne nauttivat tekemisestä kanssani ja kuitenkin malttavat kotona nukkua. Kun kuljemme missä vain koirat vapaana, ne liikkuvat rentoina ja tottelevat stressaamatta. Minun koirani luottavat minuun ja minä luotan niihin. Toisin sanoen ne ovat tyytyväisiä juuri näin - ja minä olen niihin tyytyväinen juuri näin. Miksi ajattelisin olevani huonompi kuin harrastushirmut? Mitä tulee ajatuksiin pärjäämisestä aktiivisemman koiran kanssa: Seuraava koirani tulee ensisijaisesti lemmikiksi, ei harrastusvälineeksi. En tee sellaisella koiralla mitään, jonka kanssa täytyy viettää jokainen vapaa hetki treenaten ja aktivoiden, jotta säästytään massiivisilta tuhoilta kotona. Koira, joka ei kykene rauhoittumaan ja elämään vähemmällä, ei kykene myöskään tarkkoihin ja rentoihin suorituksiin, joita minä haluan.

Nämä suurharrastajat - eikö niillä ole mitään muuta elämää? Saavatko heidän koiransa tarpeeksi lepoa ja aikaa rentoutua treenien ja kisojen aiheuttamasta stressistä? Ruokkiiko suuri treenimäärä pakkotreenaamisen määrää niin, että kun treenataan tiettyyn pisteeseen asti, täytyykin kohta treenata enemmän, että sohva pysyisi ehjänä. Voiko niiden koirat kokonaisvaltaisesti hyvin?


Lopputulos ajatusketjussa on se, että taitaa olla olemassa tositreenaamista ja tosikkotreenaamista. Jokaisen olisi ehkä hyvä miettiä, että kumpaan sarjaan oma harrastus menee. Tuleeko oikeasti koiran hyvinvointi menestyksen edellä, muuallakin kuin ajatuksissa vai ylittääkö hieno ajatus koiran aktivoimisesta oikean hyvinvoinnin.

SM-kisat 2014

Tänä vuonna SM-kisat järjestettiin Tampereella ja minien karsintaradan tuomaroi Mia Laamanen. Ensisilmäyksellä radalla näytti olevan kovasti ansoja, joihin viime aikoina korvattomana ollut koira voisi syöksyä. Yksinkertaiseksi se muuttui, ja sävelet oli hienosäätöä vaille selvät jo ennen rataantutustumista.

Lähdimme taas hyvän tuurin saattelemana oman rataantutustumisryhmän alussa niin, että ehdin hakea Paistin suoraan odottelulaatikkoon. Voi vehnä, kuinka hieno rata olikaan, Paisti kulki ja kuunteli, enkä itsekään pöllömpi ollut. Sitten iski se ansa, sellainen, jota en varsinaisesti edes rekisteröinyt todennäköiseksi ongelmaksi. Ehkä jutun juju olikin juuri siinä. Tiedostin kyllä, että putkista kääntyminen on yksi meidän heikkous, mutten ajatellut, että se kaukana oleva hyppy saattaisi osua Paistin kulkureitille. Haltuunottokäsky jäi viime tippaan ja Paisti sinkaisi sinne kauas, hidasti kyllä hieman kun olin kaukana, mutta meni kuitenkin.

Tämän vuoden finaalipaikka jäi -jälleen kerran - niin pienestä kiinni. Rata oli kuitenkin muuten kaikin puolin hyvä, tänä vuonna löytyi myös nopeutta, mikä uupui pari vuotta sitten "melkein finaalissa"-radalta. Harmittaako? Kyllä harmitti: hyvä rata ja korvat tallella, mutta silti hylkäys ja ulos kisoista. Kun otettiin pohdinnasta pois arvokisapointti, niin jäljelle jäi hyvä, nopea rata ja tallella olevat korvat.

Kyllä kisaaminen on kivaa.

Kisakenraalit epävirallisissa

Minua pyydettiin avuksi Lammin seudun koirakerhon agilityepiksiin viime sunnuntaina. Ajattelin, että miksipä ei, samalla saan parhaan mahdollisen treenin Paistille ennen SM:iä ja Vatulle muuten vaan - kisat, jossa voin hyvillä mielin pysähtyä ja sanoa, että nyt olit tosi pelle.

Pellejähän ne olivatkin. Ensimmäisellä radallaan Vattu haisteli menemään, eikä onnistunut pysähtymään A:n kontaktille. Kepeille lähtökin epäonnistui. Toiselle radalle lähdin tsempillä, että tämä ei voi epäonnistua toista kertaa. No, samat hajut vei Vattua, ja vaikka A:n stoppi ja kepit sujuivat, sai muuten suoritus savun nousemaan korvista. Ennen meidän toista rataa meni Vatun äippä Oona ja sai vinkuvan lelun palkaksi radan päätyttyä. Aina kun mentiin lähtöä kohti Vattu ampaisi ohjauksesta ja käskyistä huolimatta etsimään vinkua.
Kisojen päätyttyä sain apurin vinguttelemaan radan viereen, ja Vattu silloin kyllä pystyi keskittymään lähes koko ajan tekemiseen. Ilmeisesti se kisatilanteen jännitys on vielä liikaa käsiteltäväksi.

Paisti vetäisi keppien lähdön pitkäksi, ja A-esteen kontaktin myös. Palautus ja jatko ok, palkka hienosta puomin kontaktista. Toisella radalla kiusasin lähdössä ja varkaiksi se meni, mutten palauttanut. Kepeillä otin opikseni ja hidastin: onnistui. A:n alastulo pitkäksi. Uusinta ja ulos. Paistinkin kanssa harjoiteltiin kisojen jälkeen kontaktijuttuja, tällöin onnistui taas stopit kokonaisuudessaan hienosti.

Nyt on enää yhdet treenit, sitten kutsuu SM. Ehkä tänä vuonna päädytään finaaliin asti.

Walat 24.5.14

Kisakausi avattiin Valkeakoskella hirveässä helteessä 24.5.14 Molemmilla oli kaksi rataa, Vatun tuomaroi Minna Räsänen ja Paistin Jari Helin.

Vatulla ensin hyppäri, joka oli pääosin hyvä rata. Vattu suoritti mm. putken takanaleikkauksella. Pari omaa mokaa johti epävarmuuteen hypyillä. Viimeistä virhettä en viitsinyt korjata ja tuloksena HYL. Treenien vauhdista uupuu aikalailla, mutta uskallus tekemiseen on mennyt näköjään kisoissakin hieman eteenpäin.

Toisena agilityrata, jolla hienot kontaktit ja muutenkin rohkeaa menoa - kunnes ennen viimeistä putkea Vattu tekee tyypillisen "hei, mitäs tuolla on" -tyyppisen ohijuoksun putkesta. Sen lisäksi se varasti keppien lopusta muutaman välin. Radalta maaliin 10 virhepisteellä aikaan 53,20 (+2,20), yhteensä siis 12,20. Tällä tuloksella sijoituttiin kolmanneksi.

Tämän radan tuloksesta huomaa selkeästi, että vauhdista uupuu nyt kovasti. Vaikka ajasta ottaisi pois putken kiellon ja keppien lopun uusimisen, niin ihanneaika olisi silti kovin lähellä. Vatulla on kuitenkin mahdollisuus päästä oikeasti hyviin aikoihin. Kisamotivaatio kärsii, kun tietää koiran osaavan, mutta tulokset on tällaisia. Toisaalta tiedän myös, että juuri nyt Vattu tarvitsee helppoa ohjausta ja paljon kehuja tuloksista välittämättä. Tätäkään ongelmaa ei ratkaista muuta kuin treenaamalla kisoissa.

Paisti taas - köh köh. Lämpömittari läheisen rakennuksen katolla näytti +32, agiradalla mittaa 198 m ja melkein suoraa juoksua. Juostessahan se sitten menikin. Keinulla vielä hieno pysähdys, A:lle päästyä ei enää viitsitty, kun kerta vaan luukutetaan eteenpäin. Ohjaus kökköä ja koiran korvatyöskentely hieman vielä kökömpää. HYL siis. Puomin eka stoppi oli hieno!

Hyppyrata myös yhtä juoksua - ja päätinkin vain juosta ja jättää ohjauksen paremmille. Onneksi on Paisti joka sitten paikkaili linjojaan sitä mukaa kun kerkesi. Renkaan kohdalla olin kuulevinani kohinaa yleisöstä, ilmeisesti oli muidenkin mielestä täpärä paikkaus. Virheitä 0, aika 36,34 (-3,66), sijoitus 6. Tämän nähtyäni ajattelin, että olisihan sitä voinut vähän edes yrittää, mutta toisaalta, harvoin me vain mennään sen enempää miettimättä.

Ja vielä lyhyesti muusta toukokuussa tapahtuneesta: Valkoiset on sopeutuneet hyvin uuteen asuinpaikkaansa kolmen räksyttävän koiran naapurissa. Kassu sen sijaan antaa välillä jäätäviä katseita, kun jätän sen äiteelle tarhaan, enkä ota mukaani.

Uimakoulua

Vihdoin! Sain lainattua kaverilta pelastusliivejä auttamaan uimaopetuksessa. Paistihan ei ole koskaan uimisesta välittänyt, ja silloinkin kun sen uimaan saa, on tekniikka karmeaa katseltavaa.

Lauantaina käytiin ensimmäistä kertaa kokeilemassa. Ihme kyllä liivit eivät aiheuttaneet suurempia kummastuksia, ne oli päällä ja sillä sipuli. Olisiko Paisti yhteensä pari metriä uinut, senkin pätkissä. Alkuhan se on sekin. Vattuakin yritin, mutta se juoksi autoon turvaan, kun kutsuin sitä järvestä.

Tänään oltiin hirveässä helteessä lenkkeilemässä, mutta innokkuus oli kaikilla niin vaisua, että tehtiin lyhyempi metsälenkki, haettiin liivit kotoa ja suunnattiin lähelle rantaan. Paisti juoksi normaalia syvemmälle, mutta ehkä 29 asteen helle vaikutti asiaan. Vattukin räpiköi rantavedessä, vaikka yleensä sille kelpaa vain kuralammikot. Ensin Paisti ui liivien kanssa pari metriä, sitten oli Vatun vuoro, laitoin sen uimaan ensin ilman liivejä lyhyen matkaa. Paistille uusintakierros liiveillä, koitin myös ilman, muttei se suostunut tulemaan uintisyvyydelle.  Liiveistä sen saa niin näppärästi nostettua... Vattukin testasi liivejä. Sen uiminen oli niidenkin kanssa hieman räpiköivää, mutta eipä se ole tainnut ennen uidakaan. Paistin tekniikka sen sijaan oli hienon näköistä avustettuna - se näytti ihan uimiselta. Lauantaina se vielä meinasi keikata naamalleen järveen.

Nyt kun saisin pidettyä tällaisen tahdin, niin koirat saattaisivat uida kesän loputtua jo sellaisia matkoja, että siitä olisi jotain hyötyäkin. Toivottavasti myös enemmän omasta tahdostaan.

Talvikauden treenit

Onko jotenkin jäänyt kirjoittaminen vähälle? Välillä suorastaan hävettää, kuinka harvoin sitä tulee päivitettyä blogia, vaikkei edes olisi juuri mitään päivitettävää. Nyt, ennen kisakauden avaamista on ehkä hyvä miettiä, onko talven treeneistä ollut meille mitään iloa.

Vatun kanssa lähdettiin vuoden alussa liikkeelle siitä, että koira suoritti rataa tosi epävarmasti ja varoen, syksyn aikana Vattu oli jostain syystä mennyt takapakkia. En tiedä, käytiinkö liiaksi kisoissa, tehtiinkö liian vaikeita harjoituksia, vai ohjasinko vain väärin nuorta koiraa. Pointti on kuitenkin se, ettei Vattu toiminut niin hyvin, kuin se kykenisi.

Mentiin rataa varsin lyhyissä pätkissä ja palkattiin paljon, sekä treenattiin erikseen irtoamista. Hiljalleen koirasta alkoi taas löytyä iloa toimia. Yhdellä kerralla Vattu jopa haki vaikeasti ohjatun vaikean keppikulman paremmin kuin Paisti!! Sitten jouduin sairaslomalle ja parin viikon tauon jälkeen Vattu oli taas epävarmempi. Tosin epäilen sen johtuvan enemmän siitä, etten pystynyt liikkumaan kunnolla, kuin varsinaisesta takapakista. Lähinnä se muistutti, että Vattu on edelleen varsin herkkä ja epävarma agilityssä: tekemistä pitää vahvistaa kunnolla ja keskittyä siihen ohjaamiseen!

Paistin kanssa ongelmat olivat niitä samoja, jo usean vuoden takaa tuttuja kaarroksia ja hidasteluja. Tänä talvena keskityin pieniin asennonmuutoksiin ja rytmityksiin, joilla niitä käännöksiä ja vauhtiin uudelleen kiihdyttämistä saadaan paremmiksi. Niiden lisäksi otettiin joka kerta erikseen itsenäisiä kontakteja ja keppejä. Vauhdin ylläpito ja käännökset paranivat omaan silmään huomattavasti talven aikana - tosin niin on käynyt ennenkin, mutta kesän ja syksyn aikana valutaan taas vanhoihin kaavoihin. Koitan välttää tätä ajattelutapaa, pitää vain muistaa keskittyä asiaan - saa potkia, jos huomaa lipsumista. Sen sijaan tuntuu, että kontaktit ja kepit junnaa paikallaan, tai välillä jopa huonommalla tasolla. Eipä sitä kai voi syyttää kuin itseään. Niskasta kiinni ja sillä lailla, huoh!

Itseinhon täyteisten soimausten lopputulemana on, että jonkinlaista edistystä on tapahtunut. Voi vain edelleen miettiä, kuinka paljon sitä voisi edetä enemmänkin, jos vain...

Mutta, ensi kuussa tapahtuu!